Historia
Suomalainen Naisliitto 1907-
Maaliskuun 15.-16. päivinä vuonna 1907 Suomen naiset käyttivät ensimmäisen kerran äänioikeuttaan. Naisten valtiollinen äänioikeus ja vaalikelpoisuus eivät olleet suinkaan tulleet lahjana lainsäätäjiltä, vaan niitä oli edeltänyt voimakas äänioikeustaistelu, jossa kolmen vahvan naisasiajärjestön – Suomen Naisyhdistyksen, Naisasialiitto Unionin ja Työläisnaisliiton – toiminta herätti myös tavalliset ”rahvaannaiset” kamppailuun. Tuolloinhan työväestö oli kokonaisuudessaan ilman äänioikeutta. Naisten kiihkeä taistelu äänioikeuden laajentamiseksi ja eduskuntalaitoksen uudistamiseksi kärjistyi marraskuun suurlakon aikana vuonna 1905. Tilanteen rauhoittamiseksi keisari antoi manifestin, jonka mukaan senaatin tuli ajanmukaistaa Suomen valtiopäiväjärjestys. Eduskuntauudistuskomitea ehdotti uudeksi eduskunnaksi yksikamarista ja yleistä ja yhtenäistä äänioikeutta kaikille 24-vuotiaille Suomen kansalaisille. Keisari allekirjoitti eduskuntauudistuksen heinäkuussa 1906. Suomen naiset saivat äänioikeuden ja myös vaalikelpoisuuden.
Suomalainen Naisliitto perustetaan
Yksikamarisen eduskunnan ensimmäiset vaalit herättivät suuren innostuksen, osallistuihan niihin ensimmäistä kertaa työväestö ja naiset, joiden osuus äänioikeutetuista oli 52 prosenttia. Vaalien tulos oli kuitenkin pettymys Suomen valveutuneille naisasianaisille, sillä uuteen 200-jäseniseen eduskuntaan valittiin vain 19 naista. Vaalitappion kokivat varsinkin nuorsuomalaiset naiset, joiden 14 ehdokkaastaan vain kaksi, Lucina Hagman ja Alli Nissinen, valittiin. Valitsematta jäivät muun muassa Maikki Friberg, Tekla Hultin ja Sofia Streng. Monen naisen mielestä asialle oli tehtävä jotakin.
Lucina Hagman viritti ajatuksen nuorsuomalaisten naisten yhteen liittämisestä, uudesta liitosta, jonka tehtävänä olisi ennen kaikkea jakaa valistusta ja lisätä kansalaiskasvatusta naisten keskuudessa. Ehdotus sai kannatusta, ja huhtikuussa 1907 julkaistiin kehotus, jossa toivottiin nuorsuomalaisten eli perustuslaillisten suomenmielisten naisten liittyvän valtakunnalliseksi järjestöksi. Kesäkuun 2.-3. päivinä 1907 pidettiin Helsingissä yleinen kokous, jossa päätettiin perustaa uusi naisasialiitto, Suomalainen Naisliitto. Liiton tarkoitukseksi hyväksyttiin kolme asiaa: kansalaissivistyksen kehittäminen ja kohottaminen, harrastuksen herättäminen yleisiin asioihin ja yhteiskunnallisten parannusten edistäminen sekä eri kansanluokkien lähentäminen toisiinsa ja kansallisen yhteistunnon syventäminen. Suomalaisen Naisliiton toiminnan tuli tapahtua perustuslaillisessa, kansanvaltaisessa ja edistysmielisessä hengessä.
Näin sai alkunsa Suomalainen Naisliitto. Sen ensimmäiseksi tehtäväksi tuli osastojen perustaminen. Jokaiseen nuorsuomalaisten vaalipiiriin lähetettiin kiertäviä luennoitsijoita perustamaan liiton osastoja. Eikä turhaan: jo toisena toimintavuonna osastoja oli 32 ja niissä jäseniä 1 435.
Suomalainen Naisliitto syntyi siis yksikamarisen eduskunnan ensimmäisten vaalien tuloksen aiheuttamasta pettymyksestä. Naisten aktivoiminen vaaleihin onkin ollut liiton tärkeimpiä tehtäviä koko ajan, vaikka jo 1908 päätettiin, ettei Naisliitto ota osaa ”vaaliagiatsiooniin”, vaan osallistuminen jätettiin jokaisen osaston ja yksityisen henkilön harkittavaksi. Seuraavana vuonna vahvistettiin lopullisesti liiton puolueettomuus.
Naisen aseman parannusaloitteet vireille
Naisasialiikkeen tärkeimpiä tavoitteita eduskuntauudistuksen jälkeen olivat kunnallisen äänioikeuden saavuttaminen, julkisten virkojen avaaminen naisille sekä naimisissa olevien naisten oikeuksien laajentaminen ja yhdenmukaistaminen. Lisäksi naiskansanedustajien työn kohteena olivat erityisesti naisten työolot ja terveydenhuolto.
Näihin asioihin naisasialiike ja Suomalainen Naisliitto sen mukana ovat paneutuneet 1910-luvulta lähtien. Liitto julkaisi keväällä 1911 kaksi ponsilauselmaa avioliittolainsäädännön kehittämisestä ja käsitteli seuraavan kevään vuosikokouksessa virkakieltoa. Naiskansanedustajat tukivat eduskunnassa aloitteita, mutta vaatimukset naisen aseman parantamiseksi torjuttiin siellä lähes säännönmukaisesti.
Naisliitto aktivoi 1910-luvulla naisia myös äänestämään, sillä yleinen äänestysaktiivisuus oli laskenut niin että se oli vuoden 1913 vaaleissa enää 51 prosenttia.
Myös kysymys naiskokoomuksesta herätti keskustelua. Lucina Hagman ja Maikki Friberg ajoivat voimakkaasti yhteistä naiskokoomusta, Tekla Hultin oli vastaan ja totesi, ettei miesten ja naisten liiallisella vastakkainasettelulla päästä haluttuihin päämääriin. Vuoden 1916 vuosikokouksessaan liitto julkaisi Naisten ohjelman, jossa tavoitteiksi määriteltiin naiskokoomuksen, avioliittolainsäädännön ja virkaoikeuden saamisen lisäksi kirkkolain muuttaminen naisten toiveita vastaavaksi. Näistä virkaoikeus saatiin seuraavalla vuosikymmenellä, avioliittolain uudistus sen lopussa, mutta naispappeus vasta 1980-luvulla. Ajatus naiskokoomuksesta hiipui 1920-luvun alussa.
Suomalaisen Naisliiton toiminnasta ei ole paljon tietoja kansalaissodan ajalta, sillä sotatilan vuoksi vuosikokousta eikä ilmeisesti myöskään kesäjuhlaa pidetty vuonna 1918. Liioin Naisten Ääni -lehti ei ilmestynyt sotakuukausien aikana. Naisliitossa keskityttiin käytännön työhön, ja naisasia jäi syrjään. Monet osastot avustivat suojeluskuntia, kutoivat vaatteita, jakoivat ruokaa ja keräsivät rahaa. Joidenkin osastojen jäsenmäärä jopa nousi, sillä isänmaalliseen työhön haluttiin osallistua käytännössä.
Naisasialiikkeen suosio laskee
Ensimmäisen maailmansodan ja oman kansalaissotamme seuraukset näkyivät myös järjestötyössä, ovathan erityisesti aatteelliset yhdistykset herkkiä ilmapiirin muutoksille. Nytkin naisasiatyö sai kokea monia takaiskuja ja lamaantumisen hetkiä.
Kansalaissodan jälkeen perustettuun Lotta Svärd -järjestöön liittyi naisia suurin joukoin. Suomalaisen Naisliiton vuosikertomuksessa vuodelta 1922-23 mainitaan, että ”näyttääkin siltä kuin tuollainen käytännöllinen tai hyväntekeväisyystoiminta olisikin omiansa vetämään naisia puoleensa enemmän kuin sellainen aatteellinen ohjelma, joka kuuluu Suomalaiselle Naisliitolle. Martta on meissä vahvempi kuin Maria”. Samalla todetaan osastojen toiminnan olleen joko sisäistä valistustyötä tai ulospäin suuntautunutta avustustoimintaa.
Eri järjestöjen välinen yhteistyö alkoi lisääntyä 1920-luvulla ja huipentui naisten päiviksi, joiden kulku oli samantyylinen kuin Suomalaisen Naisliiton luentokurssien. Päiviä organisoimaan luotiin naisjärjestöjen paikallisosastojen, muun muassa lottien, marttojen ja valkonauhaliittolaisten, kanssa alueellisia yhteenliittymiä, jolloin saatiin enemmän voimia naisasiatyöhön ja tilaisuuksiin runsaammin osallistujia.
Naisliiton vuosikertomuksessa 1930 todetaankin, että aallonpohja on saavutettu ja hiljainen nousu alkanut. Osastojen elinvoimaa osoittivat niiden nuortenkerhot. Liiton taloutta rasittivat kuitenkin 1930-luvun lama ja sitä seurannut työttömyys, joiden seurauksena voimistuivat vaatimukset naisten työoikeuden rajoittamisesta. Naisasiatyön todettiin olevan yhä enemmän “vartiopalvelusta ja saavutettujen oikeuksien säilyttämistä”. Vuoden 1938 vuosikokouksessa esitettiin julkilausuma viroista, joita täytettäessä naisia syrjittiin, ja vaadittiin asiaan pikaista muutosta.
Sotavuodet katkaisevat toiminnan
Toisen maailmansodan puhkeaminen ja itse sota vaikuttivat Naisliiton toimintaan monin tavoin. Epävakaan tilanteen vuoksi kesäjuhlia ei järjestetty, samoin jäivät pitämättä vuosikokousten yhteyteen suunnitellut vuosien 1940-41 luentopäivät. Osastoihin pidettiin yhteyttä kiertokirjeillä, ja toiminta keskittyi hädänalaisten avustamiseen. Liiton yhteyteen oli vuonna 1931 perustettu ns. Sisarrahasto, joka jakoi avustuksia entisen Viipurin läänin Suomalaisen Naisliiton osastoille ja sen evakkojäsenille uuden kodin perustamista varten.
Vuoden 1939 lopussa oli perustettu eri naisjärjestöjen toimesta Naisten Vapaaehtoinen Työvalmiuskeskus – nimi muuttui myöhemmin Naisten Työvalmiusliitoksi. Sen tehtävänä oli avustaa sodan jalkoihin joutuneita ja toimittaa työapua sitä tarvitseville muun muassa maaseudulle pelto- ja sadonkorjuutöihin. Naisista muodostettiin työprikaateja, jotka lähetettiin erilaisiin tehtäviin kotirintamalle tai keräämään ja jakamaan elintarvikkeita, vaatteita ja rahaa. Suomalainen Naisliitto oli Työvalmiusliiton perustajajäseniä, ja sen toimihenkilöt osallistuivat aktiivisesti liiton toimintaan. Naisliitto ja sen osastot olivat mukana myös Kansan apu -keräyksessä ja merkitsivät jälleenrakennuslainoja.
Vuoden 1942 aikana liiton toiminta alkoi hiljalleen elpyä. Usealla paikkakunnalla pidettiin naisten päiviä, esimerkiksi Helsingissä vuonna 1943 Naisten kunnallispäivät.
Sodan jälkeen Suomalaisen Naisliiton toiminta käynnistyi uudelleen. Tappiopuolelle kirjattiin joidenkin osastojen lopettaminen ja naisasian laskeva suosio, sillä naisasia ei kiinnostanut nuoria naisia. Naisliiton jäsenet alkoivat ikääntyä, eikä uusia tullut mukaan. 1950-luvun alussa jopa suunniteltiin yhdistymistä Suomen Naisyhdistykseen. Keskusteltaessa Naisliiton kriisitilanteesta Minna Canth -opiston kursseilla kesällä 1963 todettiin, että “ellei naisten yleinen asenne muutu, elleivät he ryhminä, järjestönä ja joukkoina tuo esille vaatimustaan naisten syvemmästä ja laajemmasta mahdollisuudesta vaikuttaa yhteiskunnan yhteisöjen kehityssuuntaan, jatkuu kansakunnan toisen puoliskon diskriminointi edelleen…”.
Naisasialiikkeen uusi nousu
Naisasialiike kääntyi kuitenkin nousuun 1960-luvun lopulla. Yhdysvalloista ja Euroopasta alkunsa saaneet uudet virtaukset saapuivat myös Suomeen. Yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset – teollistuminen, palveluammattien lisääntyminen, sosiaalipolitiikka ja yhteiskuntaluokkien ja ihmisten roolien tutkiminen – aiheuttivat muutoksia naisten asemassa ja naisasian uudelleenarviointia. Nuoret naissukupolvet vaativat tasa-arvoista asemaa yhteiskunnassa, työelämässä ja perheessä. Yleisen aktivoitumisen seurauksena myös Suomalaisen Naisliiton toiminta vilkastui ja suuntautui ulospäin. Ryhdyttiin pitämään julkisia keskustelutilaisuuksia ajankohtaisista aiheista.
Naisten asemaan kiinnittyi maailmanlaajuinen huomio, kun YK julisti vuoden 1975 kansainväliseksi naistenvuodeksi. Se edisti ratkaisevasti naistutkimusta ja aktivoi naisjärjestöt yhteistyöhön. Samana vuonna järjestettiin myös suuria kansainvälisiä naisten konferensseja muun muassa Berliiniin, Moskovaan ja Meksikoon. Kehitysmaiden naisten ongelmat nousivat nyt yleiseen tietoisuuteen, ja rikkaiden teollisuusmaiden naiset valpastuivat tajutessaan, miten laajat oikeudet ja vapaudet heillä oli kehitysmaiden naisiin verrattuina.
Kansainvälinen naistenvuosi edisti naisten solidaarisuutta ja tuotti niin paljon kansallisia aloitteita ja kansainvälisiä sopimuksia, että YK julisti seuraavan vuosikymmenen, 1976-1985, kansainväliseksi naisten vuosikymmeneksi. Sen päätöskongressi pidettiin Nairobissa, ja siihen osallistui monen maan hallituksen edustaja. Kongressi kirjasi saavutuksiksi naisen aseman parantamisen ja tulevaisuuden toimintasuunnitelmat. Kongressiin liittyi myös foorumi, jossa kansalaisjärjestöjen edustajat keskustelivat naisen aseman parantamisesta. Naisliittoa foorumissa edusti puheenjohtaja Raija Virtanen. Sen kolme vuotta myöhemmin toteutettuun jatkoon, Oslon Pohjoismaiseen Foorumiin, osallistui parikymmentä naisliittolaista.
Toiminnan keskiöön naisen oma kasvu
Viimeisen 25 vuoden aikana Suomalainen Naisliitto on voinut todeta, että monet niistä asioista, joiden eteen oli lähes koko 1900-luku tehty työtä, olivat toteutuneet ja toteumassa. Vuonna 1986 naiset saivat oikeuden omaan sukunimeen, seuraavana vuonna tasa-arvolaki astui voimaan. Myös naispappeus hyväksyttiin ja ensimmäiset naispapit vihittiin, seuraavalla vuosikymmenellä vapaaehtoinen naisten varusmiespalvelus tuli mahdolliseksi.
1980-luvun lopulla Naisliitossa alettiin puhua kehitysyhteistyöstä ja kannustaa naista keksijänä. Molemmat koettiin niin uusiksi ja tärkeiksi alueiksi, että ne saivat oman Minna-lehden erikoisnumeronsa: Keksijä- ja Kehitys-Minnan. Liitto järjesti myös maailman ensimmäisen naisten keksintönäyttelyn Naisjärjestöjen Keskusliiton Ilo olla nainen -tapahtuman yhteyteen. Tapahtuman satoa saatiin, kun keksijä-kätilö Eija Pessinen nimettiin vuonna 2010 Euroopan keksijänaiseksi ja hän sai seuraavana vuonna Opetusneuvos Hilja Vilkemaan Stipendisäätiön tunnustuspalkinnon synnytystuki-keksinnöstään.
Myös vuosikymmeniksi katkenneita yhteyksiä Viroon viriteltiin vierailemalla naapurimaassa ja kutsumalla virolaisia naisasianaisia Suomeen. Vaikka virallinen yhteydenpito on jäänyt vähäiseksi, Viron suurlähettilään Merle Pajulan mukaan Suomen silta Viroon toimii nykyään.
Toinen Naisliiton toiminnan valtavirta 1980-90-luvuilla oli naisten henkinen kasvu. Eväitä siihen jaettiin seminaareissa, osastojen jäsenilloissa, kursseilla ja opintokerhoissa. Naiset opettelivat väittelytaitoa ja myönteistä ajattelua, he etsivät omaa luovuuttaan ja pohtivat, onko onni elämän päämäärä. Suomen liityttyä EU:n jäseneksi ja ensimmäisten europarlamenttivaalien lähestyessä Naisliitto järjesti Eurooppa-illan. Varsinaisen EU-ruiskeen naisliittolaiset saivat vuonna 2008, jolloin kymmenen hallituksen jäsentä tutustui EU-parlamenttiin.
1990-luvun puolivälissä Naisliitossa alettiin myös keskustella, mitä tietoyhteiskunta vaatii jäseniltään, miten tietostressiä ja informaatioteknologiatulvaa hallitaan. Aiheeseen on palattu useaan otteeseen, viimeksi vuonna 2010, jolloin Tampereella järjestettiin seminaari, jossa internetin etuihin ja uhkiin tutustuttiin kuuden asiantuntijan avulla.
Ikääntyminen lyö leimansa sisältöön
Vaikka rasismi nousi yleiskeskustelun aiheeksi vasta 2010-luvun alussa, naisjärjestöissä puhuttiin syrjäytymisestä ja erilaisuuden sietämisestä jo vuosituhannen vaihteessa. Esimerkiksi Naisliiton Minna Canth -seminaarin aiheena oli vuonna 2000 vammaisten hyväksyminen, seuraavana vuonna keskusteltiin erilaisuuden huomioimisesta monikulttuurisessa Suomessa. Mielipiteissään ja avoimuudessaan Naisliitto noudatti näin edelleen alkuaikojensa arvoliberalismia. Se näkyi hyvin myös Kaisaniemen 2011 koulutustapahtumassa, jossa juuri eduskuntavaalien alla puhuttiin suvaitsevaisuudesta vihapuheiden vastapainona.
Uuden vuosituhannen ensimmäisellä kymmenluvulla Naisliiton toiminnan sisältö muuttui, sillä valtaosa jäsenistöstä alkoi olla senioreita. Vuosina 1970-1980 liittyneet tulivat eläkeikään, ja uudet jäsenet olivat juuri työelämän jättäviä. Niinpä seminaarien keskeiseksi aiheeksi nousi ikääntyminen, jota tarkasteltiin monipuolisesti isovanhemmuudesta, turvallisesta arjesta ja viisaasta vanhenemisesta ikäpolvien väliseen kuiluun, ikääntyneisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja hoitotestamenttiin. Ikääntymistä korosti myös Naisliiton juhlavuosi, jolloin keskityttiin muistelemaan satavuotista komeaa menneisyyttä ja Naisliiton vahvoja naisia.
Viime vuosien toiminnalle on ollut ominaista myös yhteistyö muiden naisjärjestöjen kanssa. Se huipentui Naisjärjestöjen Keskusliiton satavuotisjuhlavuonna 2011, jolloin Suomalaisella Naisliitolla on kolmen sisarjärjestön – Suomen Akateemisten Naisten, Suomen Naisyhdistyksen ja Naistoimittajien – kanssa yhteinen Kympin tyttöjen näyttelyhuone Helsingissä Sederholmin talossa. Myös paikallisosastoissa, esimerkiksi Oulussa, on yhdistysten välinen toiminta osoittautunut hedelmälliseksi. Samoin Torniossa, jossa yhteistyötä tehdään yli valtiollisen rajan.
Uusia 2010-luvun keskusteluaiheita ovat naisrauha, sosiaalinen vastuu, eettinen kulutus ja kohtuullisuuden hyve.
Lähteet: Tanja Ohtonen: Oikeuden, laillisuuden ja ihmisyyden hengessä, Suomalainen Naisliitto vuosina 1907-1939, 2007, Suomalainen Naisliitto 1907-1997 ja Minna-lehdet 1981-2011.
Suomalaisen Naisliiton puheenjohtajat
Monet Suomalaisen Naisliiton puheenjohtajista ovat olleet maamme naisliikkeen merkkinaisia ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. He ovat olleet oppineita, rohkeita ja kaukonäköisiä persoonallisuuksia, joiden työ on ollut tunnettua ja tunnustettua.
1907-1909 Tekla Hultin, filosofian tohtori
1909-1914 ja 1922-1927 Lucina Hagman, professori
1914-1922 ja 1932-1934 Olga Oinola, opettaja
1927-1932 ja 1953-1969 Hilja Vilkemaa, opetusneuvos
1934-1946 Hedvig Gebhard, talousneuvos
1946-1953 Ida Sarkanen, filosofian maisteri
1969-1970 Helle Kannila, kirjastoneuvos
1970-1974 Pirkko Aro, kansanedustaja
1974-1980 Inkeri Savolainen, rouva
1980-1989 Raija Virtanen, koulun johtaja
1989-1994 Vappu Hakkarainen, järjestösihteeri
1994-1995 Tuula Nieminen, koulun johtaja
1996-1997 Paula Starck, toiminnanjohtaja
1998-2001 Pirjo Norvama, korkeakoulusihteeri
2002-2003 Päivi Mattsoff, kouluttaja
2004– 2007 Marja-Riitta Tervahauta, hallintosihteeri
2008-2009 Oili Påwals, rehtori
2010- Maija Kauppinen, toimittaja
Tekla Hultin
Tekla Hultin (1864-1943) syntyi henkikirjoittajan tyttärenä Jaakkimassa, kävi Sortavalan ja Haminan yksityiset tyttökoulut ja Helsingin suomalaisen jatko-opiston. Vuonna 1886 hän anoi vapautusta sukupuolestaan päästäkseen opiskelemaan Keisarillisen Aleksanterin Yliopistoon, sai sen ja aloitti suomen kielen, historian, taidehistorian ja piirustuksen opiskelun. Myöhemmin hän kiinnostui taloushistoriasta ja väitteli 1896 Suomen ruukeista Ruotsin vallan aikana. Ja pääsi samalla Kansantaloudellisen yhdistyksen ainoaksi naisjäseneksi Suomen ensimmäisenä naistohtorina. Seuraavana vuonna hän sai filosofian tohtorin arvon, ensimmäisenä naisena Suomessa.
Opiskelustaan huolimatta Tekla Hultin ei suuntautunut tutkijan uralle, ei edes suunnitellut sitä. Eikä myöskään opettajaksi, sillä arveluttavalla askeleella toimittajan arveluttavaan ammattiin hän oli ”kompromettoinut” soveltuvuutensa kasvattajaksi. Jo 1888 hän oli alkanut avustaa Dagbladetia, päätynyt 1898 Päivälehden vakituiseksi toimittajaksi – ensimmäisenä naisena. Kun lehti kaksi vuotta myöhemmin lakkautettiin, hänet valittiin Isänmaan ystävän päätoimittajaksi. Senkin viranomaiset lakkauttivat, kuten myös Nya Pressenin, Aftonpostenin ja 12 muuta lehteä.
Lehtityön Tekla Hultin jätti 1901, jolloin hänen nimitettiin Tilastollisen Päätoimiston toisen aktuaarin virkaan – siihenkin sukupuolestaan vapautettuna. Hän hoiti virkaa vuoteen 1929, jolloin jäi eläkkeelle. Tosin hän haki vuonna 1912 erivapautta ensimmäisen aktuaarin virkaan, jota oli viransijaisena hoitanut, mutta ei saanut. Kieltoa perusteltiin väitteellä, että ensimmäisen aktuaarin virkaan kuuluu tiettyjä elatusvelvollisuuksia.
Vuonna 1908 Tekla Hultin valittiin eduskuntaan. Politiikkaan valmentautumisensa hän oli aloittanut 1890-luvulla sukulaisensa, liberaalin Leo Mechelinin ”koulussa”. Nuorsuomalaisena Tekla Hultin oli aktiivi toimija: hän perusti vuonna 1902 Maissi Erkon kanssa Naisklubin ja naiskagaalin eli rinnakkaisjärjestön miesten perustamalle salaiselle neuvostolle, jonka päätehtävä oli toteuttaa passiivista vastarintaa. Sen näkyvin saavutus oli suurlakko vuonna 1905.
Naisklubi oli avainasemassa, kun nuorsuomalainen puolue valitsi naisehdokkaansa ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan vaaleihin vuonna 1907. Naisten huono menestys johti siihen, että vuonna 1907 perustettiin uusi naisyhdistys: Suomalainen Naisliitto. Tekla Hultin toimi ansiokkaasti ensimmäiset kaksi vuotta sen puheenjohtajana, mutta päästyään kansanedustajaksi vuonna 1908 hänen toimintansa painopiste siirtyi eduskuntatyöhön. Hän oli kansanedustajana yhtä kautta lukuun ottamatta vuoteen 1923, jolloin jäi vapaaehtoisesti pois. Tuolloin hän oli vaihtanut myös poliittista leiriä nuorsuomalaisista kokoomukseen, jonka katsoi vastaavan tuolloista poliittista näkemystään.
Kansanedustajana Tekla Hultin ajoi tasa-arvoa ja oli kannanotoissaan rohkea. Hän vastusti myös niin avoimesti sortotoimia, että hänet erotettiin virastaan kaksi kertaa, vuosina 1912 ja 1913, ulkomailla esittämiensä, Suomen oikeutta puolustavien lausuntojen vuoksi. Naisliitolle hän oli suureksi avuksi, sillä hänen asiantuntemustaan käytettiin lausuntojen, ehdotusten ja anomusten laatimiseen, ja hänen esitelmänsä ja alustuksensa olivat aina asiantuntevia. Tekla Hultin kuului Naisliiton keskushallitukseen vuoteen 1911 asti, mutta edusti senkin jälkeen Naisliittoa kansainvälisissä kokouksissa, muun muassa Tukholmassa 1911 ja kahta vuotta myöhemmin Budapestissä Naisten kansainvälisen äänioikeusliiton kokouksissa. Eli teki Suomen oikeustaistelua tunnetuksi Euroopassa.
Lähteet: Venla Kiiski: Tekla Hultin, poliitikko, Jyväskylän yliopisto; Maija Kauppinen: Valkoinen varis, Kuin satakielten laulu, Suomalaisen Naisliiton Helsingin Osasto, 2007 ja Venla Sainio: Tekla Hultin, ensimmäinen puheenjohtaja, Minna, juhlanumero 2007.
Lucina Hagman
Lucina Hagman (1853-1945) oli aikansa merkittävimpiä naisia. Hänellä oli kunnioitettava kyky nostaa esiin kehittämiskohteita, joita aikanaan pidettiin arveluttavina ja radikaaleina, mutta jotka ovat eläneet ja hyvin menestyneet vuosikymmeniä hänen poismenonsa jälkeen.
Lucina Hagmanin elämän merkittävä käännekohta oli, kun hän 18-vuotiaana syksyllä 1871 pääsi priimuksena Jyväskylän seminaariin. Siellä hän tutustui Minna Canthiin ja totesi heidän kannattavan samanlaisia aatteita. Molemmilla oli selvä näkemys muun muassa siitä, että tyttöjen kouluopetus kaipasi perusteellista uudistusta. Lucina Hagman näki naisen aseman parantamiselle välttämättömäksi tyttöjen ja poikien yhdenvertaisen mahdollisuuden koulunkäyntiin.
Lucina Hagmanin ensimmäinen työpaikka seminaarista valmistumisen jälkeen vuonna 1875 oli Hämeenlinnaan samana vuonna saatu valmistava koulu, jonka johtajattareksi hänet nimitettiin. Oppilaina hänellä oli muun muassa Jean Sibelius ja Hilja Haahti, jotka molemmat ovat kehuneet opettajaansa innostuneeksi ja ymmärtäväksi. Innostuksesta opetustyön metodien kehittämiseen kertoo, että hän seitsemän opettajavuoden jälkeen kirjoitti Ensimmäinen koulu -kirjan, joka oli ajan kasvatusihanteisiin verrattuna edistyksellinen ja lapsen kehitystä ymmärtävä. Kouluelämän kehittämiseen hän sai virikkeitä myös Saksan ja Ruotsin kouluoloihin suuntautuvilta opintomatkoilta.
Ajatus yhteisestä koulusta tytöille ja pojille tai yksinomaan tytöille oli Minna Canthin aloitteesta virinnyt Kuopiossa, ja Lucina Hagman syttyi kuultuaan asiasta. Yhteiskoulua koskeva ehdotus koki kuitenkin ankaraa vastustusta, vaikka Suomessa oli jo Ruotsin mallin mukaan 1833 perustettu ruotsinkielinen yhteiskoulu Läroverket för gossar och flickor. Helsingissä tyttöjen koulunkäynnin puolesta taisteli myös 1884 perustettu Suomen Naisyhdistys. Vuonna 1886 oli saatu kerätyksi niin paljon varoja, että 27. helmikuuta kutsuttiin koolle naislyseon perustamiskokous. Lucina Hagman kutsuttiin sen johtajattareksi.
Lucina Hagmanin koulunperustamisinto ei sammunut Suomalaisen yhteiskoulun myötä. Kun se oli saanut hyvän alun, oli johtajattarella jo uudet suunnitelmat mielessä. Vuonna 1899 hän perusti Kirkkokadun varrelle Uuden yhteiskoulun, joka vuosikymmenten ajan tunnettiin ”Lucinan kouluna”. Tämän koulun toiminnassa hän oli mukana vuoteen 1938.
Koulumaailman lisäksi Lucina Hagmania innosti myös naisasialiike. Helsinkiin muutettuaan hän joutui tekemisiin aikansa naisasianaisten kanssa, ja Suomen Naisyhdistyksessä tapahtuneen hajaannuksen jälkeen hän oli perustamassa Naisasialiitto Unionia, joka syntyi helmikuussa 1892. Lucina toimi myös Unionin ensimmäisenä puheenjohtajana ja hoiti tehtävää peräti 16 vuotta. Vielä tämänkin jälkeen hän oli Unionin puheenjohtajana.
Lucina Hagmanin yhteiskunnallinen valppaus ei rajoittunut vain koulu- ja naiskysymyksiin. Vaikka hän itse eli hyvinvoinnin keskellä, hän ymmärsi ja liikuttui myös syrjäseutujen köyhyydestä. Opettajatoverinsa Alli Nissisen kanssa hän sai keväällä 1899 aikaan kokouksen, joka päätti perustaa Martta-liittona tunnetun järjestön. Hänet valittiin myös järjestön ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.
1900-luvun alku oli suomalaisen yhteiskunnan muotoutumisen aikaa. Jotta naisille tärkeät asiat saataisiin laajempaan tietoisuuteen, tarvittiin oma lehti. Niinpä Lucina Hagman oli perustamassa Naisten Ääni -lehteä, jonka toimittajaksi tuli Maikki Friberg. Naisten Äänen palstoilla käsiteltiin kaikkia niitä asioita, jotka puhuttivat ja askarruttivat naisasian puolesta työskenteleviä naisia. Kuten äänioikeusasiaa.
Äänioikeus oli 1900-luvun polttavia kysymyksiä. Kun suomalaisille 1906 annettiin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, se oli suuri voitto myös asian puolesta vuosikausia taistelleelle naisasialiikkeelle. Kuitenkin ensimmäisten vaalien tulos keväällä 1907 oli naisasialiikkeelle pettymys. Naisia uuteen eduskuntaan saatiin vain 19, yhtenä nuorsuomalaisten puolueen listoilta valittu Lucina Hagman. Koetun vaalitappion tunnelmissa Lucina Hagman oli aloitteentekijänä vielä uuden naisyhdistyksen, Suomalaisen Naisliiton synnyssä. Liiton ohjelmaan kuului naisten kansalaissivistyksen kohottaminen, eri kansanluokkien lähentäminen toisiinsa ja kansallisen yhteistunnon syventäminen. Tämänkin liiton puheenjohtajana hän oli kahteen eri otteeseen kymmenen vuotta.
Lucina Hagman ei mennyt koskaan naimisiin, mutta perhettä hänelle kertyi siitä huolimatta. Hän huolehti äidistään, ja vuonna 1891 hänen leskeksi jääneen Tyko-veljensä lapset Lisa ja Kalle kuuluivat hänen perheeseensä. Lisäksi hänellä oli kasvattitytär Alma.
Koulutyön, naisasialiikkeen ja poliittisen toiminnan lisäksi Lucina Hagman oli vankkumaton rauhanaktivisti. Hänellä oli sydäntä myös heikommassa asemassa olevia kohtaan. Ensimmäisen eduskunnan oikeistonaisista hän oli ainoa, joka allekirjoitti vetoomuksen turvakodin perustamisesta aviottomille äideille ja heidän lapsilleen. Hän kannatti kasvatuksessa kristillisiä arvoja, mutta saattoi esittää asiat poikkeavalla tavalla. ”Isämme ja äitimme, joka olet taivaissa”, kerrotaan hänen lausuneen koulunsa aamurukouksissa.
Nimimerkki H.E.V. (=Hilja Vilkemaa) kirjoitti vuonna 1927 Naisten Ääni -lehdessä kollegastaan näin: ”Kipeyteen asti herkkä oikeudentunto ja loogillinen harkintakyky, joita omakohtaiset kokemukset ja näkemykset olivat kehittäneet, tekivät Lucina Hagmanista naisasianaisen, suorapiirteisimmän, ehjimmän ja vankkumattomimman, minkä tämän kirjoittaja nykyjään elävistä tuntee. Jos tahtoo yhteen sanaan kiteyttää Lucina Hagmanin merkityksen Suomalaisen Naisliiton piirissä, niin tuskin voitaisiin löytää sopivampaa kuin naisasiataistelija.”
Lähteet: Maijaliisa Kaistila: Kuvasta katsoo totinen täti, Kuin satakielten laulu, Suomalaisen Naisliiton Helsingin Osaston juhlakirja, 2007 ja H.E.V.: Sananen heistä, jotka ovat viitoittaneet tietä, Naisten Ääni -lehti 11-12/1927.
Hilja Vilkemaa
Suomalaista Naisliittoa luotsasi 21 vuoden ajan Hilja Vilkemaa (1887-1976). Hän tuli mukaan naisasiatyöhön siirryttyään Turusta Helsinkiin opiskelemaan. Suomalaisen Naisliiton toiminnassa hän oli vuodesta 1910, jolloin hän tuli järjestön sihteeriksi. Siitä lähtien aina kuolemaansa saakka Hilja Vilkemaa osallistui Suomalaisen Naisliiton toimintaan ja oli liiton ansioituneimpia johtajahahmoja. Vaikka hänen puheenjohtajakautensa sattuivat naisasiatyön kannalta hiljaisiin kausiin, hän jaksoi aina luottavaisin mielin tähyillä tulevaisuuteen. Hänen aloitteestaan ryhdyttiin liitossa pontevasti työskentelemään Minna Canthin työn tunnetuksi tekemiseksi; perustettiin Minna Canth -opintokerhoja, vietettiin Minna Canth -juhlia ja edistettiin muistomerkkiasiaa.
Hilja Vilkemaan toimesta perustettiin useisiin osastoihin nuorisokerhoja, millä hän halusi painottaa opiskelun ja valistuksen tärkeyttä.
Suomalaisen Naisliiton keskusvaltuuskunnassa ja -hallituksessa työskentelyn lisäksi Hilja Vilkemaa toimi aktiivisesti myös Helsingin osastossa vetäen muun muassa sen nuorisokerhoa. Naisliiton lisäksi Hilja Vilkemaa kuului moniin muihin yhdistyksiin, kuten Naisasialiitto Unioniin, Suomen Opettajain Raittiusliittoon ja Naisjärjestöjen Keskusliiton johtokuntaan. Järjestötoiminnan ohella hän oli myös innokas lehtinainen. Naisten Äänen toimitukseen hän osallistui 1910-luvulta lähtien ja oli sen päätoimittajana useita vuosia. Hänen kynänsä jälki piirtyi milloin asiallisena, milloin kepeän humoristisena, ja oli tyyliltään lennokasta ja mukaansa tempaavaa. Naisten Äänen ohella hän toimitti muun muassa Raittiuskasvatus-lehteä ja Suomen Naisten lehteä.
HiIja Vilkemaan kirjoituksia on ollut noin 50 julkaisussa. Näiden kirjoitusten kautta välittyivät hänen laajat ja monipuoliset tietonsa elämän eri aloilta.
Hilja Vilkemaa oli oppiarvoltaan filosofian maisteri – arvosanat yleisestä historiasta sekä suomenkielestä ja kirjallisuudesta. Hän oli opettajana Helsingin Tyttönormaalilyseossa, jonka oppilaat ovat luonnehtineet häntä eloisaksi, innostavaksi ja oikeudenmukaiseksi. Läpi elämänsä hän säilytti kiinnostuksensa uuteen tutkimukseen ja kirjallisuuteen. Hänen arvokas kirjakokoelmansa muodostaa Suomalaisen Naisliiton kirjaston perustan. Hilja Vilkemaa osallistui myös poliittiseen elämään: hän oli Edistyspuolueen kansanedustajana vuosina 1920-22 ja Helsingin kaupunginvaltuutettuna vuosina 1951-64 sekä useiden lautakuntien jäsen. Suomalaisen Naisliiton ja sen Helsingin Osaston sekä Vapaamielisten Liiton aloitteesta Hilja Vilkemaalle myönnettiin opetusneuvoksen arvonimi hänen 70-vuotispäivänään vuonna 1957. Viisi vuotta myöhemmin Vilkemaan täyttäessä 75 vuotta Naisliitto käynnisti hänen nimeään kantavan säätiön perustamisen. Säätiö tunnetaan nykyään nimellä Opetusneuvos Hilja Vilkemaan Stipendisäätiö. Naisliiton kunniapuheenjohtajaksi hänet kutsuttiin vuonna 1968.
Hilja Vilkemaa eli pitkän elämän; hän oli kuollessaan joulukuussa 1976 lähes 89-vuotias. Koska Hiljalla ei ollut omaisia, naisliittolaiset seisoivat arkun ääressä lähiomaisina. Perinnöksi Hilja Vilkemaa jätti paitsi elinvoimaisen järjestön myös oman, noin 4 000 niteen kirjastonsa ja vihreäverkaisen kirjoituspöytänsä. Naisliitto puolestaan muistaa kunniapuheenjohtajaansa joka vuosi perinnepäivänä, jota vietetään 8. joulukuuta, Hilja Vilkemaan kuolinpäivänä.
Lähteet: Maija Kauppinen: Hilja Vilkemaan jalanjälki on syvä, Minnan juhlanumero 2007 ja Vappu Isosomppi-Hakkarainen: Ihanteellinen tukipilari, Kuin Satakielten laulu, Suomalaisen Naisliiton Helsingin Osaston juhlakirja 2007.
Hedvig Gebhard
Kun äänioikeus oli vuonna 1906 saatu kaikille miehille ja naisillekin, uusi polvi oli valmis rakentamaan Suomea. Siihen kuuluivat Hannes ja Hedvig Gebhard (1867-1961), jotka tiettävästi ovat maailman ensimmäinen pariskunta, joka yhtä aikaa pääsi eduskuntaan. Molemmat olivat Suomalaisen puolueen edustajia.
Kauppiaan tytär Hedvig Silen ja Hannes Gebhard tapasivat toisensa Hanneksen kotikaupungissa Kajaanissa, jossa Hedvig oli serkkunsa kanssa tekemässä kenttätöitä. Päästyään kahden vuoden päästä tuli ylioppilaaksi Hedvig alkoi opiskella Helsingin yliopistossa ja pyysi suomen kielen kurssin suorittamiseen apua Hannekselta. Alkoi seurustelu, joka johti häihin helmikuussa 1891. Hedvig ei kuitenkaan antanut avioliiton estää opiskelua, vaan jatkoi niitä. Hän osallistui myös innokkaasti naisylioppilaiden keskusteluklubeihin ja liittyi Suomen Naisyhdistykseen, josta siirtyi seuraavana vuonna Naisasialiitto Unioniin. Niissä hän sai pikakurssin yhteiskunnallisiin asioihin, kuten tasa-arvoon ja työväenkysymyksiin.
Hedvig Gebhardille avautui aivan uusi työala, kun hän seurasi miestään vuoden 1893 lopulla Saksaan. Historian tohtori Hannes Gebhardin tutkimuskohteena oli agraarihistoria eli maatalouspolitiikka. Hedvig oli miehensä työpari. Kun Hannes kuunteli yliopistolla luentoja ja teki muistiinpanoja tilastotoimistossa ja arkistoissa, Hedvig lajitteli ja taulukoi aineistot kotona. Tästä alkoi heidän elämäntyönsä Suomen osuustoiminnan uranuurtajiksi.
Saksasta palatessaan Hedvig oli raskaana. Ensimmäistä poikaa Tapiota seurasi toinenkin, Oras, ja tytär Maiju. Tapio kuoli lapsena, Oras nuorena perheenisänä. Perhesurut ja vaikeudet eivät kuitenkaan estäneet Hedvigiä kehittymästä taitavaksi poliitikoksi ja monipuoliseksi yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Hänellä oli lukuisia luottamustoimia, hän kuului muun muassa Yleisradion hallinto- ja Kotilieden toimitusneuvostoon. Eduskunnassa hän oli kevääseen 1929 saakka – nyt Kansallisen Kokoomuksen edustajana – ja oli vaikuttamassa muun muassa seuraavana vuonna voimaan tulleeseen avioliittolakiin. Myös kotitalousopetukseen liittyvät asiat olivat olleet hänen sydäntään lähellä ensimmäisestä istuntokaudesta alkaen. Hedvig Gebhardia arvostettiin ”asiantuntijaparlamentaarikkona, ja hänelle myönnettiin talousneuvoksen arvo.
Hannes Gebhardin kuoli vuonna 1933. Kun Suomalainen Naisliitto pyysi hänet seuraavana vuonna puheenjohtajakseen, naisasia nousi keskiöön Hedvigin elämässä. Hänen kautensa kesti sota-ajan yli vuoteen 1946.
1930-luvulla Hedvig Gebhard hätkähdytti ensimmäisten eduskuntavaalien muistojuhlassa puhumalla kansallisten aiheiden sijasta ansiotyöstä ja erotiikasta, joiden yhteensovittaminen oli hänen mielestään naisen keskeisin ongelma. Puheessaan hän totesi, että rakkaussuhteille etsitään uusia muotoja, sillä ”emme voi turvautua ohjelmiin, nyt on yksilöiden asia taistella realiteettien kanssa ja oppia elämään siinä uudessa elämänmuodossa, jonka juuri naisasialiike on luonut”. – Siinä haastetta tämänkin ajan yhteiskunnalle!
Lähde: Kaarina Sala: Muusasta yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi, Minnan juhlanumero 2007.
Helle Kannila
Helle Cannelin (1896-1972) syntyi Savonlinnassa ruotsinkieliseen opettajaperheeseen. Hän tuli ylioppilaaksi Tampereen suomalaisesta tyttökoulusta ja valmistui filosofian maisteriksi Helsingin Yliopistosta pääaineena suomalainen kirjallisuus. Myöhemmin hän otti sukunimekseen suvun aikaisemman maatalon nimen, Kannila.
Helle tutustui kirjojen maailmaan jo Savonlinnassa tädin kirjakaupassa. Koulutyttönä hän uppoutui lukemiseen, saattoipa yhdessä kesässä ahmia kymmenittäin kirjoja, ja suoritti loma-aikana ensimmäisen kirjastoalan kurssinsa. Opiskeluaikanaan Helle Cannelin työskenteli harjoittelijana Helsingin kaupungin kirjastossa ja Yliopiston kirjastossa. Valmistuttuaan hänestä tuli Helsingin yliopiston ylioppilaslautakunnan kirjaston virkailija. Kun itsenäiseen Suomeen perustettiin Valtion kirjastotoimisto, Helle Kannila valittiin sen ensimmäiseksi johtajaksi. Hän organisoi kirjastonhoitajien koulutuksen, ohjasi sivutoimisia kirjastonhoitajia Kansanvalistusseuran opistossa ja toimi Tampereen yhteiskunnallisen korkeakoulun kirjasto-opin lehtorina, mistä virasta hän jäi eläkkeelle vuonna 1969, jolloin hänelle myönnettiin kirjastoneuvoksen arvonimi.
Helle Kannilan vaikutus Suomalaisen Naisliiton toimintaan on ollut merkittävä. Hän liittyi jäseneksi jo opiskeluaikanaan 1910-luvulla ja oli vuosikymmenet sen kantavia voimia. Naisliiton lisäksi hän kuului Naisasialiitto Unioniin ja Naisjärjestöjen Keskusliiton johtokuntaan, jonka puheenjohtajana hän oli vuosina 1938-1947. Tässä ominaisuudessa hän edusti Suomea ulkomailla. Naisasiatyössä häntä kiinnosti ennen kaikkea naisten ansiotyö, koulutus, samapalkkaisuus ja oikeudenmukainen verotus. Hän pyrki edistämään sukupuolten välistä tasa-arvoista kehitystä.
Kiinnostus naisasiaan oli syntynyt jo varhain kotona, jossa äiti tilasi Naisten Ääni -lehteä. Lukioaikanaan Helle hoiti lehden toimituksessa pieniä käytännön tehtäviä päätoimittaja Maikki Fribergin apuna. Naisliitossa hän toimi monessa tehtävässä: hän oli liiton Minna Canth -kerhon vetäjänä ja Helsingin Osaston puheenjohtajana ja sihteerinä useita vuosia. Hän toimitti muun muassa Naisten Ääntä, Hälläpyörää, Opintotoveria, Kansanvalistus-lehteä ja Kirjastolehteä, jonka päätoimittajan hän oli pari vuosikymmentä. Hän kirjoitti myös päivälehtiin, joissa julkaistujen artikkeleiden määrä kohoaa useisiin satoihin.
Eläkevuosinaan Helle Kannila keskittyi Minna Canthin tuotannon ja henkilöbibliografian laatimiseen. Jo vuonna 1944 oli ilmestynyt Minna Canthin kirjekokoelma, jota toimitti hänen lisäkseen Hilja Vilkemaa. Vuonna 1967 Helle Kannila toimitti Minna Canthin kirjallisen tuotannon hakuteoksen ja sai juuri ennen kuolemaansa viimeisteltyä laajennetun Minna Canthin kirjekokoelman, joka ilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana vuonna 1973.
Kun Hilkka M. Kauppi julkaisi elämäkertateoksen Helle Kannilan elämänpuut pian hänen kuolemansa jälkeen, kirjastoneuvoksen läheisiä ystäviä oli vielä elossa. Heidän mielestään Helle Kannila oli määrätietoinen, omaksumiaan arvoja rohkeasti puolustava, älykäs nainen, joka katsoi pelkäämättömästi eteenpäin. Hän ajoi huono-osaisten asioita ja oli aina valmis kuuntelemaan ystäviensä ja alaistensa pieniäkin huolia. Nuoruusvuosinaan Helle Kannila oli ollut Kansallisessa Edistyspuolueessa vaalipuhujana, eduskuntaehdokkaana ja Helsingin kaupunginvaltuuston jäsenenä. Puolueen lopetettua toimintansa hän kutsui itseään riippumattomaksi kulttuuriradikaaliksi.
Naisliiton historiassa Helle Kannilalla on paikka myös naisasiaa käsittelevän kirjakokoelman testamenttilahjoittajana. Joittenkin teosten alkulehdille on kauniilla, säännöllisellä käsialalla kirjoitettu omistajan nimi. Erityisen arvokas on kirja, jonka sisäsivuille on kirjoitettu ”Helle Kannila 1930. Lahjoitettu Hilja Vilkemaalle.”. Naiset olivat läheisiä ystäviä, ja Helle mainitsee jossain yhteydessä Hiljasta, että tämä on hänen tuttavapiirissään juuri niitä, joiden henkistä tasoa hän arvostaa.
Lähde: Satu Postpischl: Määrätietoinen uranainen, Kuin satakielten laulu, Suomalaisen Naisliiton Helsingin Osaston juhlakirja, 2007.
Inkeri Savolainen
”Katsokaa, nuori nainen tuli”, tervehti Hilja Vilkemaa Inkeri Savolaista, kun 28-vuotias nuori rouva ensimmäisen kerran oli Helsingin Osaston jäsenillassa Elannon kerhohuoneessa. Inkeri niiasi kunnioittavasti Hiljalle, jonka naisliittolaisen toiminnan hän tunsi anoppinsa kertomusten pohjalta. Inkerin kunnioittavaan niksautukseen Hilja vastasi niiaamalla takaisin.
Vuosi oli 1950, ja Inkerin anoppi Fanny Savolainen oli vienyt Inkerin tuulettumaan kotoisten askareitten parista. Kotona kolme pientä poikaa, joista nuorin parivuotias, pitivät huolen siitä, että äiti ei juuri ehtinyt ulkopuolisiin rientoihin.
Inkeri muistelee kiitollisena saamaansa vastaanottoa. Sodan jälkeinen aika oli vaikeaa sopeutumisen aikaa koko kansalle, mutta erityisesti menetetyltä Karjalan alueelta muualle siirtyneille. Inkeri, joka oli kotoisin Jaakkimasta, sanoo kotiutumisensa vanhempien naisliittolaisten joukkoon sujuneen hyvin, koska Helsingin osastossa toimi aktiivisesti rajan taa jääneiden osastojen jäseniä. Muun muassa Viipurin ja Jaakkiman osastot toimivat aktiivisti Helsingin Osaston yhteydessä.
Naisliittolaisten jäsenkunta oli nuoren Inkerin mielestä melko iäkästä. Nuoria naisia ei juuri ollut mukana. Jäsentilaisuudet pidettiin sääntöjen mukaan kuukausittain, ja niiden aiheet käsittelivät yleensä yhteiskunnallisia asioita. Naisasia, siinä merkityksessä kuin se toiminnan alkuaikoina ja myöhemmin 1960-70-luvuilta lähtien on ollut esillä, ei sodan jälkeisinä aikoina ollut ensisijainen puheenaihe. Siinä ajassa tärkeitä olivat yhteiskunnan jälleenrakentaminen ja olojen vakauttaminen.
Helsingin osastossa oli juuri Inkerin täytettävissä oleva aukko. Sillä jo seuraavana vuonna, siis 1951, hänet valittiin Helsingin Osaston johtokuntaan. Inkeri ei ollut vaalikokouksessa ja sai tietää asiasta seuraavana päivänä anopin ilmoitettua Helsingin Sanomissa uutisoidusta asiasta. Seuraavana vuonna hänestä tuli Osaston puheenjohtaja ja parin vuoden kuluttua, 1954, hänet valittiin Naisliiton keskushallitukseen ja Suomen Kukkasrahaston johtokuntaan. Anopiltaan Inkeri sai uusien tehtävien hoitamiseen tarvittavaa tukea muun muassa lastenhoitoapuna.
Inkerin kasvaminen naisasiatietouteen oli alkanut kodista. Koti Jaakkimassa oli yhteiskunnallisesti aktiivinen, isä oli muun muassa kunnanvaltuuston jäsen. Jaakkimasta olivat kotoisin myös Naisliitossa aikanaan toimineet Tekla Hultin ja Aino Miettinen, Rinnekodin perustaja. Tarkemmin naisliittolaiseen ajatusmaailmaan häntä opastivat Hilja Vilkemaa ja Helle Kannila, molemmat aktiivisia Helsingin osaston toimijoita.
Inkerin monikymmenvuotiseen toimintaan Helsingin osastossa ja Naisliitossa liittyy monia tarinoita ja monia tunnettuja nimiä. Esimerkiksi vuonna 1957 Inkeriä painostettiin myymään Naisliiton omistamat Ada Äijälän koulun osakkeet vasemmistoliikkeelle. Inkeri ja Naisliitto eivät taipuneet, ja Sirola-opistoa ei perustettu koulun tiloihin. Yllätyksekseen Inkeri kuuli 6.12., että hänen nimensä oli Tasavallan Presidentin myöntämien kunniamerkkien saajan listassa. Suomen Leijonan ritarimerkki jäi tämän koulukiistan muistoksi. Myöhemmin Helsingin Osasto myi omistamansa osakkeet kouluun perustettavalle stipendirahastolle, mutta Naisliitto piti omansa..
1960-luvulla Helsingin Osastossa käytiin sisäistä valtataistelua. Kuohunnan kohteena oli Hilja Vilkemaa, joka ärsytti joitakin aktiiveja jyrkillä kannanotoillaan. Inkerin mukaan aihetta Mongolit-kirjassaan käsitellyt Eila Pennanen kertoo asian erään kahinaan pontevasti osallistuneen naisliittolaisen näkökulmasta. Tilanteen rauhoittamisessa Helle Kannilan hyvät sovittelijantaidot olivat kovassa käytössä.
Inkerin vuosikymmeniä kattavat muistelut sisältävät myös koko joukon tunnettuja nimiä, jotka ovat tulleet tutuiksi naisliittolaisten toiminnan yhteydessä. Puheessa vilahtelevat Hedvig Gebhard, Amanda Vahander, Armi Hosia, Katri Ritavuori, Elsa Heporauta, L. Onerva, Tyyni Tuulio, Helmi Tengén ja monet muut. Näiden ja monien muiden aikansa vaikuttajanaisten kanssa Inkeri on tehnyt yhteistyötä.
Useimmiten Inkerin kanssa keskustellessa esiin nousee kuitenkin Hilja Vilkemaan nimi. Hilja toimi alkuaikoina Inkerin mentorina, myöhemmin Inkerillä oli tilaisuus korvata saamansa tuki ja opastus Hiljan ystävänä ja luotettuna.
Lähteet: Maijaliisa Kaistila: Pala mennyttä – muisteluja SNL 1907-2002 ja Maijaliisa Kaistila: Tyttö tuli taloon, Kuin satakielten laulu, SNL, Helsingin Osasto 2007.
Raija Virtanen
Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa – tämä sananlasku pätee Raija Virtaseen, Suomalaisen Naisliiton kunniapuheenjohtajaan. Ensimmäiset vuodet hän istui rivijäsenenä Helsingin Osaston tilaisuuksissa vaiti, sillä kukaan ei puhunut hänelle, mutta kuunteli tarkkaan. Kun Raija Virtanen lopulta keksittiin ja valittiin hallitukseen ja pian puheenjohtajaksi, hänellä oli paljon Osastolle ja liitolle annettavaa.
Raija Virtanen (1924-) on Orimattilasta kotoisin, koulutukseltaan agronomi ja filosofian kandidaatti, ammatiltaan opettaja. Ensimmäinen työpaikka oli Brahelinnan emäntäkoulu Ristiinassa, sitten verovirasto ja maatilahallituksen vesiensuojelutoimisto Helsingissä. Tuolloin hänessä heräsi halu vaihtaa ammattia. Hän haki opettajakorkeakouluun ja pääsi sinne. Valmistuttuaan hän toimi ensin tarkkailuluokan opettajana Kivistön koulussa Vantaalla, sitten luokanopettajana ja viimeiset 18 vuotta koulun johtajana. Samaan aikaan hän toimi 9 vuotta sivutoimisena Uudenmaan lääninhallituksen lääninkouluttajana. Eläkkeelle hän jäi vuonna 1985.
Suomalaisen Naisliiton Helsingin Osastoon Raija Virtanen liittyi vuonna 1971. Hän kävi liiton ja osaston tilaisuuksissa, mutta vasta vuonna 1974, jolloin hänet valittiin pöytäkirjan tarkastajaksi, naisliittolaisille selvisi, että hän oli opettaja. Peruskoulu oli tuolloin tulossa, ja Raija Virtasta pyydettiin puhumaan Helsingin Osastoon sen nykyvaiheesta. Se kuten seuraavatkin esitelmät onnistuivat, ja niin Raija Virtasen tie avautui ensin vuodeksi keskushallitukseen, sitten viideksi vuodeksi sihteeriksi. Naisliiton puheenjohtajaksi hänet valittiin 1980, Helsingin Osaston kunniajäseneksi 1984 ja liiton kunniapuheenjohtajaksi 1989, mikä antoi oikeuden osallistua kaikkiin liiton kokouksiin. Lisäksi hän kuuluu nykyään Opetusneuvos Hilja Vilkemaan stipendisäätiön hallitukseen ja on Naisliiton edustajana Arkadian yhteiskoulun omistavassa Ada Äijälän koulu Oy:ssä.
Puheenjohtajana Raija Virtanen suuntautui vahvasti yhteiskunnalliseen ja kansainväliseen toimintaan. Kansainvälisen naisten vuoden 1975 teemoja tasa-arvo, vapaus ja kehitys käsiteltiin luentopäivillä ja seminaareissa. Naisliittolaiset osallistuivat aktiivisesti naisten kokouksiin kotimaassa ja myös ulkomailla. Raija Virtanen osallistui Naisliiton edustajana vuonna 1985 Nairobin YK:n kansainvälisten naisten vuoden päätöskonferenssiin Nairobissa ja kolme vuotta myöhemmin parinkymmenen naisliittolaisen kanssa Pohjoismaiden naisten forumiin Oslossa, jossa teemana oli Nainen keksijänä. Liitto antoi lausuntoja muun maussa naispappeudesta, joka saatiinkin. Tampereelle ja Lahteen perustettiin uusi Naisliiton osasto, mutta Tampere ei koskaan rekisteröitynyt, ja Hämeenlinnaankin yritettiin, mutta se onnistui vasta 1996. Naisasiasta järjestettiin seminaareja, ja Naisliiton äänenkannattaja herätettiin ruususen unesta: Naisten Ääni oli loppunut vuonna 1949 ja Minna alkoi ilmestyä vuonna 1981.
Suomalaisen Naisliiton Raija Virtanen kertoo vaikuttaneen henkiseen kehitykseensä. Esitelmät ja seminaarit ovat avartaneet ajatuksia ja naispiiri taannut, ettei tarvitse olla yksin.
Lähteet: Maija Kauppinen: Laulava kunniapuheenjohtaja, Kuin satakielten laulu, Helsingin Osaston 100-vuotisjuhlakirja, 2007 ja Raija Virtanen: Ajatuksia puheenjohtajakaudeltani, Minna 2/1997.
Suomalaisen Naisliiton osastot 1907-
Suomalaiseen Naisliittoon perustettiin ensimmäisenä toimintavuonna innolla paikallisosastoja. Esimerkiksi Pori perusti osastonsa jo huhtikuussa 1907 eli ennen liiton virallista perustamiskokousta kesäkuussa. Naisten Ääni -lehden mukaan osastoja oli vuoden 1907 loppuun mennessä peräti 73, seuraavan vuoden kesällä keskushallinto ilmoitti niitä olevan 32. Osa osastoista jäi siis vain perustamisen asteelle, sillä toiminta ei koskaan käynnistynyt. Ja moni niistäkin osastoista, jotka toimivat alussa vireästi, hiipui seuraavalla vuosikymmenellä.
Syynä hiipumiseen oli se, että kiinnostus naisasiaan väheni pian ensimmäisten eduskuntavaalien jälkeen virkistyäkseen kansalaissodan jälkeen. Tutkimusten mukaan maamme naisasialiikkeellä on ollut ns. hiljaisia kausia aina 1910-luvulta 1960-luvulle. Heikentyneistä voimavaroistaan huolimatta vanhat naisasiajärjestöt pysyivät hengissä, mutta eivät juuri kyenneet rekrytoimaan uusia jäseniä eivätkä uusiomaan ideologiaansa tai etsimään uusia toimintamuotoja. Naisasialiikkeen uuteen elpymisen tarvittiin ulkopuolinen sysäys, joksi muodostui 1960-luvun yleinen poliittinen aktivoituminen.
Tällä hetkellä Naisliittoon kuuluu seitsemän osastoa.
Jäsenmäärältään Suomalainen Naisliitto on ollut muiden naisasiajärjestöjen tapaan pieni. Vuonna 1908 jäseniä oli liitolle tulleiden jäsentilastojen mukaan 1435, mistä se pieneni vuoteen 1916, jolloin jäseniä oli 875. 1920-luvulla jäsenmäärä alkoi jälleen nousta ja oli suurimmillaan vuonna 1924: 1923 jäsentä. Jäsenmäärä pysytteli 1930-luvun yli tuhannen, mutta alkoi sitten pudota niin että vuonna 1966 jäseniä oli vain 112. Seuraavilla vuosikymmenillä jäsenmäärää on hitaasti noussut niin että 500:n raja ylitettiin vuonna 2010.
Suomalaisen Naisliiton osastot 1907-2010:
Alatornio, perustettu 1907-08, toimii edelleen
Antrea 1907
Asikkala 1907
Eno 1907-08, lakkautettu 1908
Enonkoski 1919, lakkautettu 1929
Eura 1907
Joutseno 1907
Forssa 1907
Heinävesi 1908-08, lakkautettu 1909
Helsinki 1907, toimii edelleen
Hattula 1907
Heinävesi 1908
Hämeenlinna 1907, perustettu uudelleen 1996, toimii edelleen
Iisalmi 1907-08, lakkautettu 1913
Jaakkima 1907-08, lakkautettu (1945) 1977
Joensuu 1907-08, lakkautettu 1962
Juvantehdas 1907
Jyväskylä 1907-08, toimii edelleen
Kajaani 1933. lakkautettu 1951
Kangasala 1907-08, lakkautettu 1913
Kangasniemi 1907
Kemi 1927, lakkautettu 1933
Keuruu 1907
Kirvu 1907
Kivennapa 1907
Kokkola 1907
Korpilahti 1907-08, lakkautettu 1913
Korpiselkä 1907
Koski (Hl.) 1907-08, lakkautettu 1917
Koski (Tl.) 1907-08, lakkautettu 1913
Kotka 1907-08, lakkautettu 1958
Kuhmoinen 1907
Kuopio 1907-08, lakkautettu ????
Kuorevesi 1907, lakkautettu 1908
Lahti 1916, perustettu uudelleen 1986, toimii edelleen
Laitila 1907-08, lakkautettu 1912
Lappajärvi 1907
Lapinlahti 1907-08, lakkautettu 1924
Lappeenranta 1907-08, lakkautettu 1951
Leppävirta 1907-08, lakkautettu 1925
Livo 1928, lakkautettu 1933
Loimaa 1929, lakkautettu 1942
Luumäki 1907-08, lakkautettu 1913
Marttila 1907-08, lakkautettu 1913
Metsämaa 1907
Mikkeli 1907
Muonio 1907-08, lakkautettu 1911
Mynämäki 1907-08, lakkautettu 1913
Niemiskoski 1907
Oulu 1907, toimii edelleen
Otsoinen 1907
Padasjoki 1907
Perniö 1907
Piikkiö 1907
Pori 1907, lakkautettu 1969
Pudasjärvi 1922, lakkautettu 1933
Punkalaidun 1907-08, lakkautettu 1925
Puumala 1907-08, lakkautettu 1919
Pyhäjärvi (Ol.) 1918, lakkautettu 1933
Raahe 1925, lakkautettu 1945
Rauma 1916, lakkautettu 1925
Rantasalmi 1907
Rautalampi 1907-08, lakkaut
